Skip to content

Black Angel ”Seventh seal / Sign of the cross” 7″ (omakustanne, 1988)

31.01.2011

Suomihevikeräilyni on viime aikoina edennyt pienin harppauksin onnistuttuani kotiuttamaan muutaman pitkän aikaa puutelistani kärjessä olleen sinkun. Niistä ehkäpä eniten ennakkoon kutkutellut levy on tämä Sippolan kylän tarkimmin varjeltu timantti, Black Angelin ainut virallinen julkaisu, Seventh seal / Sign of the cross omakustanteinen sinkku!

Black Angel "Seventh seal / Sign of the cross" 7" (omakustanne, 1988)

Black Angel "Seventh seal / Sign of the cross" 7" (omakustanne, 1988)

Lähdetään nyt vaikka liikkeelle siitä, että bändin nimi on BLACK ANGEL, eikä kummankaan raidan nimi lupaile yhtään vähempää kuin potentiaalisesti parasta pikkumustaa kotimaista koskaan. Julkaisuvuosi, 1988, nosti ilmoille omat epäilyksensä bändin edustaman tyylisuunnan suhteen, mutta onneksi Suomessa ei vielä tuolloin ihan joka tuutista koitettu puskea ulos seuraavaa Europea. Sitten on tuo kansikuva… Hyvältä näyttää, jätkät!!

Seventh seal käynnistellään varsin rehdin kuuloisella heviriffillä ja rouhealla laulusoundilla. Jollain tavalla hyvin suomalaisen kuuloiseen kertosäkeeseen johdattevan bridgen bassofillittely on esimerkillistä. Jos vielä kaihomielinen kertsi, tai maltilla käytetyt falsetit eivät vakuuttaneet, niin viimeistään biisin C-osassa, jonka tuplakitaraharmoniat ovat silkkaa Maidenia, pitäisi viisarin värähtää!

Kääntöpuolen raita, Sign of the cross, alkaa tunnelmallisella kliinien kitaroiden ja laulun vuoropelillä, joka kehkeytyy jälleen sangen perinteiseksi hevipoljennoksi. Kertosäe on tässäkin kappaleessa tarttuva ja se sisältää hyvän kuuloista, vikkelää bassottelua. Sinänsä periaatteessa samoista palasista tämäkin biisi on rakennettu, sillä C-osassa vilautetaan jälleen kitaraharmonia korttia vielä ennenkö homma laitetaan pakettiin. Eipä silti, kyllin hyvin toimii tämäkin biisi!

Ehdottomasti julkaisuvuottaan vanhemman kuuloista materiaalia tämä on, eikä NWOBHM-väristyksiltä voi Black Angelia kuunnellessa välttyä. Jos nyt sen Iron Maidenin lisäksi jonkun kotimaisen nimen haluaisi heittää ilmoille jonkin sortin verrokkina, niin ehkäpä tästä tulee jossain määrin mieleen jo aiemmassa artikkelissani käsittelemäni Gobra – joskin raskaammalla kädellä, ja ehkäpä mielenkiintoisemmilla teemoilla toteutettuna.

Luzbel ”Pasaporte al Infierno” LP (Wea Producciones, 1986)

25.01.2011
tags:

Viime kuukaudet ovat tuntuneet täyttyvän liiaksi asti erilaisten ekstrakurrikulaaristen aktiviteettien parissa. Niinpä jo tovin jäähtymään päässyt blogi olikin turhan helppo unohtaa kokonaan ja kirjoittelu jättää tyystin sikseen. Nyt alkaisi taas näyttää siltä, että aikaa tähänkin harrastukseen on mahdollista irroittaa jossain määrin säännöllisesti, joten yritetäänpä taas!

Luzbel "Pasaporte al Infierno" LP (Wea Producciones, 1986)

Luzbel "Pasaporte al Infierno" LP (Wea Producciones, 1986)

Kenties Meksikon keskeisin hevibändi Luzbel julkaisi vuonna 1986 ensilevynsä, klassikoksi muodostuneen Pasaporte al Infiernon. Portti helvettiin avataan turhia empimättä suoraan asiaan menevällä, lähestulkoon speed metallisen nopealla nimikkobiisillä, joka lyhyen kestonsa aikana onnistuu kiteyttämään oikeastaan kaiken oleellisen, mikä tämän tyylisuunnan heavy metalliin kuuluu. Hengästyttävän intensiivistä avausraitaa seuraa tempoltaan maltillisempi, ehkäpä levyn parhaita hetkiä sisältävä Por piedad. Sen teemariffi kirjaimellisesti nostatti jälleen kerran ihokarvani pystyyn!

Keskustelin männäviikolla Chilestä tulevan Processionin laulajakitaristi Felipen kanssa Luzbelista, ja hän nosti Por piedadin sanoituksen esiin yhtenä suosikkinaan. Kertosäkeessä toistuva laini, ”Bájate de esa cruz”, kehottaa ristillä roikkuvaa Jeesusta tulemaan jo alas sieltä – ilmeisesti kappale, ja levy kokonaisuudessaankin, sisältää muutenkin melko kriittisesti kristinuskoa sekä sikäläistä yhteiskuntaa käsitteleviä teemoja.

A-puolen loput kolme raitaa ovat synkähkö, ilmeisesti heavy metal -elämäntyyliä käsittelevä kappale Hijos del metal (engl. Children of Metal), aluksi akustisin kitaroin etenevä, Arturo Huizarin merkittävän upean ja tunnelatautuneen laulusuorituksen sisältävä, erittäin hieno slovari, Dejate ser, sekä puolen varsin vauhdikkaissa merkeissä päättävä Atrapado en el metal.

Kääntöpuolelle päästäessä jatketaan nopealla poljennolla Kirieleison -nimisen, varsin esimerkillistä heavy/power metallia esittelevän raidan siivittämänä. Se ei kuitenkaan ole mitenkään mieleenpainuvin raita levyllä, toisin kuin seuraava, akustisella introlla käynnistyvä Advertencia. Kappaleen avausriffin keskitempoinen, melodinen heavy metal on minusta nimittäin Luzbelia parhaimmillaan. Kolmas biisi, Guerrero Verde, todistaa jälleen kerran Huizarin todellakin olevan laulaja vailla vertaa, ja että bändin kyky keskittyä kappaleiden sovituksissa pienimpiikin yksityiskohtiin ja pitkälle mietittyyn dynamiikkaan luo toinen toistaan parempia sävellyksiä. Albumin päättävä La Ultima Cena käynnistyy klassista kitaransoittoa muistuttavalla akustisella introlla, josta lähtee virtuoosimainen kitarasoolo, joka johdattelee juuri niin tapahtumarikkaaseen riffittelyyn kuin instrumentaalissa täytyy ollakin.

Arvosanoja minulla ei ole tapana ollut levyille antaa, mutta jos olisi, niin Pasaporte al Inifierno ansaitsisi täydet 10 pistettä – se on helposti yksi kovimpia hevilevyjä latinalaisesta Amerikasta!

Trotyl ”Lunatic / Warrior” 7″ (Balkaton Records, 1988)

21.03.2010
tags:

Trotyl on yksi Bulgarian verrattain harvoista 80-luvulla virallisia julkaisuja tehneistä hevibändeistä. Tämä vinyylisinkku vuodelta 1988 on bändin ensimmäinen julkaisu, josta The Metal Archivesin mukaan otettiin rajattu 400 kappaleen painos. Jos tuo pitää paikkansa, niin näitä on täytynyt löytyä jokin avaamaton boksi vuosien takaa, sillä oman kappaleeni hankin uutena Suomesta vain vuosi, pari sitten.

Trotyl "Lunatic / Warrior" 7" (Balkaton Records, 1988)

Trotyl "Lunatic / Warrior" 7" (Balkaton Records, 1988)

Lunatic on puhdasoppista heavy/power metallia eurooppalaisittain. Erityisesti sen laulumelodiat ovat mieleenpainuvia, eikä biisin toteutuksessa muutenkaan ole moitittavaa. Erinomainen veto siis kaikin puolin.

Siinä missä Lunatic on malliesimerkki hyvästä heavy metal -sävellyksestä liikkuu kääntöpuolen raita, Warrior, selvästi doom metallisissa tunnelmissa. Synkät riffit ja maltillinen tempo, alakuloiset kitaralinjat, vahva vokaalisuoritus ja analogisyntikan surina – hyvää soppaa!

Arpia ”Ragazzo Rosso / Idolo E Crine” 7″ (omakustanne, 1993)

13.03.2010

Taisi olla vuosi sitten levymessuilla, kun tämä single osui käteeni jonkun myyjän seiskatuumaisten joukosta. Jostain yhteydestä hämärästi tuttu nimi ja logo sekä muutaman euron hinta puolsivat ostopäätöstä.

Arpia "Ragazzo Rosso / Idolo E Crine" 7" (omakustanne, 1993)

Arpia "Ragazzo Rosso / Idolo E Crine" 7" (omakustanne, 1993)

Bändi on perustettu jo vuonna 1984 ja se on julkaissut muutaman kasetin ennen tätä obskuuria omakustanne EP:tä. Kotisivuilleen kirjoitetun historiikin perusteella näillä italialaisilla on melko kunnianhimoiset lähtökohdat musiikkiinsa tekemiseen… Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään perinteinen hevilevy, jos nyt edes hevistä tai metallista voidaan Arpian kohdalla ylipäätään puhua.

Jollain tavalla huolestuttavan kuuloinen kitarariffi avaa A-puolen biisin, Ragazzo Rosso. Pian mukaan lähtee syntikkakuvio, joka tuo vahvasti mieleen Goblinin, joka on siis italialainen 70-luvulla kauhuleffa-soundtrackeistaan tunnetuksi tullut progebändi. Biisi huokuu mystisen tunnelmansa ulos kaijuttimista jossain määrin metallisen instrumentaali-progen muodossa. Koko kappaletta värittää vahvasti syntikoiden käyttö ja ilmavat lead-kitarat, sekä taitavasti luotu, vahvoja mielikuvia esiin nostava ilmapiiri.

Kääntöpuolen kappale, Idolo E Crine, lähtee käyntiin pohdiskelevan tunnelmallisesti. Synkkä kitaranäppäily sekä syntikat yhdessä tomikompin ja huhuilevien vokaalien kanssa kasvattelevat biisiä hitaasti ennen kuin sama teema lähtee käyntiin raskaamman kitarariffin ja täyden rumpukompin voimin. Kappaleesta tulee mieleen modernimpi versio italialaisen, huuruista doomia soittavan Black Holen Land of Mystery LP:stä. Tukehduttava, okkultistinen tunnelma on onnistuttu tallentamaan levylle juuri niin intensiivisesti kuin vain italialaisbändit osaavat.

Metal Lady ”s/t” LP (Filmpremier, 1990)

06.03.2010

Levyhyllyä on aika palkitsevaa penkoa, koska käteen osuu usein jotain, mitä ei ole tullut aikoihin soitettua. Tällä kertaa itäheviosastolta löytyi tämä – Unkarin harvinaisimmaksi tituleerattu ja jokseen mahtavan näköisiin kansiin paketoitu hevilevy, Metal Lady.

Metal Lady "s/t" LP (Filmpremier, 1990)

Metal Lady "s/t" LP (Filmpremier, 1990)

Legendaarisen unkarilaisbändi Pokolgépin jäsenistä koostuva, Bíró ”Metal Lady” Ilonan tähdittämä bändi on tehnyt levyn, joka on tavallaan aika tyypillinen (itä-)eurohevitapaus. Parhaimmillaan biisit ovat äärimmäisen mukaansatempaavia ja iskeviä, mutta toisinaan vastaavasti todella keskinkertaisia ja mitään sanomattomia. Siinä missä esimerkiksi vaikka Ébredj fel ja Szóljon a rock edustavat levyn yllätyksettömintä antia, ovat samaan, tavallaan yhtä tyypilliseen eurohevimuottiin valetut Egy falka egy vér ja Jégszíved kuitenkin ihan hyvää kamaa. Pari pakollista balladiakin levylle on mahdutettu, muttei niistäkään sinällään mitään valittamista löydy.

Hieman kasvottomasta levykokonaisuudesta nousee yli muiden pari raitaa – molempien puolten alkuun sijoitetut Legendák és mesék sekä Kegyetlen hajsza. Ensimmäinen on parhaan Pokolgép-tradition mukainen, melodinen biisi, jonka säkeistön ja kertosäkeen laulumelodiat ovat sitä päässä pitkän aikaa kuuntelun jälkeen soivaa sorttia. B-puolen avausraita puolestaan on todella väkevä power metal -sävellys. Ensimmäisen puolen päättävä Kicsi katonám ansaitsee erikoismaininnan hilpeästä kertosäkeistöstään.

Kokonaisuudessaan levy ei siis ole millään tavalla kovin omaperäinen tai edes mitenkään loistava, eikä se millään pärjäisi vertailussa muutaman ensimmäisen Pokolgép-albumin kanssa, mutta jonkinlaista vetovoimaa siinä kuitenkin on. Ehkäpä Bírón laulu, jonka lähin vertailukohta voisi muuten olla Santa Lucian Mape Morottaja, on yksi tekijä unkarinkielisten sanoitusten lisäksi, joka nostaa Metal Ladyn kiinnostavuusasteikossa lukuisien muiden eurohevilevyjen yläpuolelle…

Oz ”Fire in the Brain” LP (Tyfon Grammafon, 1983)

25.02.2010

Törmäsin tällä viikolla ilahduttavaan uutiseen OZin uudelleen aktivoitumisesta, jonka kunniaksi tämä levy löysi tiensä pitkästä aikaa levylautaselleni.

Oz "Fire in the Brain" LP (Tyfon Grammafon, 1983)

Oz "Fire in the Brain" LP (Tyfon Grammafon, 1983)

Lähdetään nyt liikkeelle vaikka siitä, että kyseessä on heittämällä yksi parhaita kotimaisia heavy metal -levyjä kautta aikojen. Avausraitaan, Search lights, pakattu energia räjähtää ulos kaiuttimista sellaisella intensiteetillä, että kenellekään tuskin jää epäselväksi, mistä tällä levyllä on kyse. Bändin dynamiikantaju on myös kohdallaan, sillä seuraavan raidan, Fortune, verkkaisempi tempo rauhoittaa tunnelmaa sopivasti ennen kuin siirrytään melodisemman, vahvasti NWOBHM-henkisen Megalomaniacin kautta ehkä levyn mielenkiintoisimpaan biisiin. Nimittäin A-puolen päättävä Black candles, jonka sanoitukset käsittelevät saatanallisen rituaalimurhan uhriksi joutuneen kohtalon hetkiä, on esimerkillisen hienosti rakentuva kokonaisuus, joka pitää sisällään oikeastaan kaikki hyvän hevibiisin elementit.

Levyn kääntöpuoli lähtee käyntiin vauhdikkaammalla lohkaisulla, Gambler, jonka tarttuva kertosäe on jälleen hyvä osoitus OZin kyvystä tuottaa mieleenpainuvia hevibiisejä. Seuraavan raidan, Stop believin’, teemariffi luketuu levyn parhaimmistoon, jos kohta se muutenkin on varsin vahva kokonaisuus. Ennen levyn päättävää nimikkoraitaa tuleva Free me, leave me on syystä tai toisesta luonteeltaan väliinputoaja, vaikkakaan siinä ei ole sinänsä mitään vikaa. Fire in the brain rypistää levykokonaisuuden kasaan sen verran kovan heavy metal -riffimyrskyn saattelemana, ettei sen tahdiin voi kuin nyökytellä hyväksyvästi – tai siis puida nyrkkiä ja tehdä noloja heviposeerauksia!

Pisteet kotiin myös albumin anteeksipyytelemättömän lyhyestä kestosta (alle puolituntia!) ja jokseenkin päräyttävistä taitelijanimistä. Kiitos Ape De Martini, Speedy Foxx, Jay C. Blade, Mark Ruffneck ja Spooky Wolff! Klassikkomateriaalia!!

Gobra ”The First at Last” LP (Flimsy Haze, 1990)

20.02.2010

”Nämä gosset ovat Vihannista !!! Asti !!!”

Vihanti. 1983. Gobra. Bändi on siis yksi vanhimpia edelleen toimivia kotimaisia heviporukoita, ja tämä tässä on heidän ensimmäinen pitkäsoittonsa.

Gobra "The First at Last" LP (Flimsy Haze, 1990) & "Shadow of Sadness / Kiss Your Life Goodbye" 7" (omakustanne, 1990)

Gobra "The First at Last" LP (Flimsy Haze, 1990) & "Shadow of Sadness / Kiss Your Life Goodbye" 7" (omakustanne, 1990)

The First at Last, vuonna 1990 omakustanteisesti julkaistu levy, ei taida varsinaisesti kuulua Suomen arvostetuimpien hevilevyjen listalle. Ehkä vuosi ei ollut kovin otollinen tämän tyyliselle musiikille. Levy nimittäin liikkuu tyylillisesti jossain Iron Maidenin ja Mausoleum -levy-yhtiön B-luokan eurohevin maisemissa – keskitempoista ”perusheviä” tuplakitaraharmonioin. Voin kuvitella, mihin bändi on sävellyksillään tähdännyt, mutta jokin toteutuksessa oikeastaan jokaisella osa-alueella on jäänyt kuitenkin puolitiehen. Onneksi. Lopputulos nimittäin on mitä mainioin!

Levylle leimalliset alakuloiset melodiakulut ja konstailemattoman rehelliset sanoitukset yhdistettynä vähän suomalaisittain lausuttuun englantiin luovat sen verran sympaattisen ja omalaatuisen kokonaisuuden, että eihän siitä voi olla pitämättä. Toisinaan Gobran luotsaama kone käy vähän yskien, mutta aina lopulta homma kuitenkin onnistutaan kääntämään voiton puolelle. Parhaiksi lohkaisuiksi poimisin levyn nauhoituksia edeltäneistä sessioista mukaan poimitut, myös omalla seiskatuumaisellaan julkaistut biisit Shadow of Sadness ja Kiss Your Life Goodbye sekä B-puolen avausraidan Forgotten Parachute.

Vaikkei seuraava biisi tältä pitkäsoitolta löydykään, on tämä video pakko linkata, sen verran tulee lunta niskaan raadilta, hehheh!